näin meidän kesken

“Ai siis olikse Pete Wtg:n pomo? Mut sehän tarkottaa sitä. että..” “Joo joo,  niin tarkoittaa”. Mä keskeytin. Me oltiin pari vuotta sitten aina porukalla Way To Go:ssa, se oli meidän kantaklubi. Kerran sinne tuli ratsia ja sen jälkeen se suljettiin. Me oltiin kuultu huhuja, että sen paikan omistajat maksoi huumebisneksillä sen paikan ylläpitämisen. “Mut muista Laura, että ei oo varmaa, et Pete oli niissä mukana ja et sitten puhu tästä kellekkään, et olin sen Peten kanssa siellä.” Mua pelotti, et Laura paljaistais Veeralle epähuomiossa jotain. Veera oli yks mun parhaimmista ystävistä, mut se ei hyväksynyt ollenkaan minkäännäköistä rikollisuutta, tai ketään, kenen kavereihin kuuluis sellaisia ihmisiä, jotka ei oo niin sanotuissa oikeissa töissä. “En tietenkään, mut siis mitä ne siellä sitten tekee, kun ei se paikka oo enää edes auki?” Laura uteli. Mä en tiennyt mitä sanoa. Totuushan oli, ettei ne niitä hommia ollut lopettanut, vaikka pääbisnes menikin alta. “Siis me käytiin vaan vilkasemassa, miltä siellä näyttää nykyään. Se oli mun idea. Ei me siellä kauaa oltu, sit lähettiin Petelle.” Mä vihasin valehdella Lauralle. Se ei ollut yhtään mun tapaista ja omatunto kolkutti heti. Mun oli pakko vaihtaa puheenaihetta. “Mitä sä nyt meinasit tehä tänään? Aattelitko nähä Jussia?” Jussi oli Lauran viiden vuoden onoff-suhde. Suurimman osan aikaa niillä oli vain juttua ja molemmat teki tahoillaan mitä teki. Se toimi niiden kohdalla parhaiten. Kun ne seurusteli, ne riiteli jokapäivä jostain. “Mä ajattelin, et me lähdettäisiin jonnekkin ulos, kun sullakaan ei oo töitä huomenna. Jussi pelaa sen kavereiden kans futista jossain kentällä.” Se kuulosti ihan kivalta, saisin ainaki jotain muuta ajateltavaa, ku sen Kimin. “Mennään vaan. Mä oon vartissa valmis.”

Me mentiin ensin käymään Lauralla. Menin keittiöön istumaan ja oottamaan, et se sai tavaransa kerättyä. Sen koti oli ku suoraan ikean tyttö-osastolta. Punaiset verhot, punainen matto, punainen pöytä ja punainen kissa-taulu. Loput olikin sitten valkoista, paitsi vessa, joka oli musta. Mä vihasin sitä. Laura oli ripustanut sinne jotain punasia tauluja, koska ne sointui sopivasti muihin väreihin. Vessassa tuntui kun seinät ois hyökänneet päälle. En ikinä käynyt siellä, olisin lainannut naapurin Margetan vessaa, jos se ei omistais yhdeksää kissaa, jotka välillä karkaili sen asunnosta Lauran parvekkeelle. “Näätkö ton?” Laura kysy yhtäkkiä ja keskeytti mun ajatukset. “Minkä?” Mä yritin kurkkia, et mitä Laura tarkottaa. “Tuu tänne”. Mä menin kattomaan, Laura istui polvillaan sen sängyssä ja tuijotti seinää. Menin sen viereen. Sen seinässä oli pieni reikä. Mä vilkasin Lauraa, mitä tää nyt oli olevinaan. “Kato sinne!” Se patisti mua. Hieman epäillen mä kurkkasin sinne. Sit ku mä katoin tarkemmin, niin mä näin siellä jonkun. “Siis ootko tehny reiän seinään, et voit vakoilla sun naapurimiestä?” Mä nauroin. Ihan Lauramaista. “No mut eiks oo komee, kato ku se on ilman paitaa siellä. Sit sen painot on tuol oikeella, se nostelee niitä aina iltasin. Mä niin kuolaan sitä.” Mua vähän hävetti Lauran puolesta. “Kai sä tajuut, et sä et voi pyytää sitä ikinä tänne, koska sit se tajuaa, et sä kyttäät sitä?” Laura mietti hetken, ja sai sitten ilmeisesti ratkaisun pulmaansa;”Mä laitan siihen päälle silloin taulun”. Niinpä tietenkin. Ei edes ’sitten’, vaan ’silloin’. Laura oli siis päättänyt, että tää bodaava naapurinmies ois vielä joskus tällä puolella seinää kurkittavana. Just kun me oltiin lähdössä, mä sain viestin. Se oli Pete. Se kyseli, et mitä mä teen tänään, jos meil ois uudet treffit wtg:ssä illalla. Mä sovin sen kanssa, et nähdään siellä yhentoista aikaan, eli kolmen tunnin päästä. Lauralla ois siihen mennessä jo joku miesseura kuitenkin. Mä en tiiä mikä siinä Petessä oli, mut mä en malttanu odottaa.

Kun mä aamulla heräsin, mä en osannut odottaa, että joutuisin vahtimaan näsäviisasta 5-vuotiasta keskellä työpäivää. Ja tääkin vaan, koska sen äiti ei ymmärtänyt, ettei mun työnkuvaani ei kuulu ottaa lapsia parkkiin samaan aikaan kun yritän houkutella ihmisiä kokeilemaan uutta liittymää ja täyttämään vielä arvontalomakkeen. Tää viitonen ei ollut söpö vaaleatukkainen lettipää, kuka hymyilee kauniisti ja kuka vaan kiltisti seisois nurkassa, kun mä yritän tehdä töitäni. Ei, tää oli ruskeetukkanen pisamapää, jolla oli saparot kummallakin puolella sen päälakea ja joka kyseli multa kokoajan jotain älyttömyyksiä ja irvisteli tuleville ja meneville asiakkaille.”Kuin monta lappua sä oot saanu jaettua?” kuului mun vierestä arvostelevalla äänensävyllä.”Mun ei kuulu jakaa näitä lappuja, vaan tää on arpalipuke minkä ne täyttää tuol sisällä ja kaikil ei oo aikaa siihen”.mua ärsytti ja mua rupes ärsyttää viel enemmän, ku vierest kuulu päättäväisellä sävyllä;”Eli et yhtään.” Pyöräytin silmiäni, missä se äiti viipyy. Se on hankkimassa varmaan kymmentä liittymää samaa aikaan. Harmi, etten saa provikkaa.”Tehäänkö niin että, jos että et puhu mulle tästä hetkestä siihen, ku oot kotona, niin sun isi tai äiti ostaa sulle barbikaupungin ja kiiltävän hevosen?” pisamapää nyökkäsi, mä hymyilin. Vihdoin ja viimein äiti tuli ja vei lapsensa mennessään. Pisamää kipitti autolle hiiren hiljaa ja mä jatkoin töitäni.

Olin kävelemässä kotiin, ku Laura käveli vastaan. “Moi mihin menos?” se kysy heti ku olin kuulomatkan päässä.  ”Kotiin suihkuun, likanen olo, ku mä en kerenny käydä suihkus sen eilisen jälkeen”. “Mä voin tulla sun mukaan, saat samal kertoo kaiken siitä” Laura päätti. Yleensä jos Laura saa päähän jotain, sitä ei pysäytä mikään, se toteuttaa sen ennenkuin se kerkeää edes harkitsemaan loppuun, sekä sille on vaikee sanoo ei, kun se on niin päättäväinen ja hyvä puhumaan. Kun käveltiin meillepäin, Laura alotti varovaisella äänellä;”Muistaksä Kimin?” Olin hiljaa. Kuinka olisin voinut unohtaa. Mä tapasin Kimin 4 vuotta sitten, kun olin just täyttänyt 18. Mun sydän hypähti ja mahassa pyörähti aina, kun mä kuulin sen nimen. “Mitä siitä?” Mun oli kysyttävä, kun Laura kohotti kulmakarvojaan. “Se on vissii muuttamas takas.” Mä pysähdyin. “Erjaltaksä kuulit?” Laura nyökkäsi. Erja oli Kimin sisko. Niitten mutsi oli heittäny ne himasta ku ne jäi kiinni liian vauhikkaasta bilettämisestä niiden porukoiden mieleen. Erja jäi Lahteen, mut Kimi lähti “elämään”, niinku sil oli tapana sanoa. Mä jatkoin kävelemistä. Laura juos mun perään “et kai sä nyt enään sitä noin paljoo mieti, siit on Jemi 3 vuotta” Ilmeisesti voin, Mä en ollut kuullut koko Kimistä kolmeen vuoteen oikeastaan mitään, satunnaista siellä täällä. Mut se on kokoajan mun alitajunnassa, ja nyt se on tulossa takasin. “En niin, mä vaan järkytyin.” Onneks me oltiin perillä. Pystyin juoksee kiireesti suihkuun sen varjolla, et ehtii sitten juoruumaan siitä Petestä, kun tuun suihkusta.